Tämä kirjoitus on mielipide. Suomessa pitäisi voida kirjoittaa tällainen teksti vapaasti, ilman että syyttäjäviranomainen, someoikeus tai toimituksellinen moraalipaneeli alkaa miettiä, täyttyykö rikoksen tunnusmerkistö.
Se, että tämä lause tuntuu nyky-Suomessa tarpeelliselta, kertoo jo paljon.
Me suomalaiset olemme tottuneet pitämään itseämme sananvapauden mallimaana. Osoitamme herkästi kartalta niitä valtioita, joissa väärä mielipide johtaa kuulusteluun, potkuihin tai vankilaan. Meillä näin ei kuulemma tapahdu. Meillä ollaan sivistyneitä: täällä ei vaienneta, vaan “keskustellaan”. Ainakin niin kauan kuin keskustelija on oikeaa mieltä.
Mutta kun mielipide poikkeaa sallitusta kaistasta, muuttuu sävy. Ensin ollaan huolissaan. Sitten loukkaannutaan. Lopulta joku kysyy, pitäisikö tämän olla edes laillista.
Tässä ilmapiirissä Päivi Räsänen on ollut poikkeuksellisen paljastava tapaus – ei siksi, että hänen mielipiteensä olisivat erityisen uusia tai radikaaleja, vaan siksi, että ne ovat vanhoja, tuttuja ja monien mielestä kiusallisia. Juuri sellaisia, joita sananvapauden pitäisi suojata.
Kun laki ei taivu, yritetään tulkintaa
Suomen perustuslaki on asiassa harvinaisen yksiselitteinen.
11 § takaa uskonnon ja omantunnon vapauden.
12 § turvaa sananvapauden – oikeuden ilmaista mielipiteitä ilman ennakkosensuuria.
Nämä eivät ole kohteliaisuuksia valtiolta kansalaisille. Ne ovat rajoja vallankäytölle.
Silti Räsäsen tapauksessa on nähty oikeudellinen akrobatia, jossa ei niinkään kysytä, onko rikos tapahtunut, vaan pitäisikö tällainen puhe nykypäivänä sallia. Käräjäoikeus ja hovioikeus vastasivat tähän tylsästi mutta vaarallisesti vallanpitäjille: pitäisi. Rikosta ei ollut.
Oikeusvaltiossa tämän pitäisi olla loppu. Mutta keskustelukulttuurissa se oli vasta alku.
Median moraalinen ylivalta – tuomio ennen tuomiota
Vapaa media on demokratian kruununjalokivi, ja juuri siksi sen väärinkäyttö on erityisen vakavaa. Kun maan vaikutusvaltaisin yksityinen mediatalo, Helsingin Sanomat, ottaa kohteekseen yksittäisen poliitikon ja kehystää hänet vuosiksi ongelmaksi, ei keskustelijaksi, ollaan vaarallisilla vesillä.
Journalismi muuttuu tällöin eräänlaiseksi moraaliseksi ennakkotuomioistuimeksi. Lukija oppii nopeasti, mitä mieltä “sivistyneen ihmisen” kuuluu olla. Jos et ole samaa mieltä, et ole rikollinen – vielä – mutta olet epäilyttävä.
Satiirinen havainto kuuluu:
Suomessa saa kyllä sanoa melkein mitä vain, kunhan se on toimituksellisesti hyväksyttyä.
Sananvapaus ei ole makukysymys
Todellinen sananvapaus ei ole sitä, että saa sanoa sen, minkä kaikki allekirjoittavat. Se on sitä, että saa sanoa sen, minkä joku kokee loukkaavaksi – ilman että valtio astuu väliin.
Rikoslaki on olemassa suojelemaan ihmisiä väkivallalta, uhkauksilta ja vainolta. Se ei ole olemassa suojelemaan aikakauden moraalia epämukavilta mielipiteiltä. Kun rikosoikeutta käytetään maailmankatsomusten siistimiseen, ei olla enää lain, vaan vallan alueella.
Tässä kohtaa moni sanoo: “kyllähän kaikkea saa sanoa, mutta seuraukset pitää kestää.”
Se on totta – mutta seurausten täytyy olla yhteiskunnallisia, ei rikosoikeudellisia, ellei rikosta ole tapahtunut. Muuten mielipiteestä tulee ehdollinen lupa.
Hiljainen muutos on vaarallisin
Suomen sananvapaus ei ole romahtamassa huomenna. Se rapautuu hitaasti, asiallisesti ja hyvien perustelujen kera. Aina vedoten turvallisuuteen, vähemmistöihin, vastuuseen ja aikaan, joka on “ajanut ohi”.
Ja juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.
Jos tällainen mielipidekirjoitus alkaa tuntua riskiltä, ongelma ei ole kirjoittajassa. Ongelma on ilmapiirissä.
Sananvapaus ei kuole silloin, kun se kielletään.
Se kuolee silloin, kun sen käyttämistä aletaan hävetä.
Ja tämäkin on mielipide.
Sellaisena sen pitää Suomessa saada olla.