Metsähallituksen päätös luopua viidestä luontokeskuksesta on suunta, joka herättää vakavan huolen Suomen luonnon tulevaisuudesta – ei vain ekologisesti, vaan kulttuurisesti ja taloudellisesti. Julkisuuteen annetun perustelun mukaan kyse on ilmastopäästöjen vähentämisestä ja kiinteistökannan karsimisesta. Mutta tällä tiellä kadotetaan jotain paljon suurempaa: suomalaisen ihmisen yhteys omaan luontoonsa.
Luontokeskukset eivät ole vain rakennuksia. Ne ovat portteja metsään, tunturiin ja soille. Ne ovat paikkoja, joissa lapsi kohtaa ensimmäisen kerran liito-oravan tai saa tietää, miksi jäkälä kasvaa hitaasti. Ne ovat palvelualustoja, jotka mahdollistavat luonnon saavutettavuuden heillekin, joille retkeily ilman ohjausta tai tietoa olisi kynnyskysymys.
Maaseudun Tulevaisuuden jutun (Metsähallitus perustelee luontokeskusten lopettamista ilmastonmuutoksen vastaisella taistelulla, 15.5.2025) mukaan Metsähallitus tavoittelee 20 % päästövähennystä vuoteen 2030 mennessä luopumalla mm. Hossan, Kilpisjärven, Liminganlahden ja Seitsemisen luontokeskuksista【MT 15.5.2025†source】. Mutta samalla unohtuu, että puurakenteiset keskukset ovat itsessään hiilivarastoja. Lisäksi niiden rooli kansallispuistojen vetovoiman ja käyttäjäkokemuksen rakentajina on kiistaton.
On ristiriitaista puhua hiilinielujen kasvattamisesta ja samaan aikaan purkaa rakenteita, jotka mahdollistavat kestävämmän luontosuhteen ja ohjatun matkailun – joka ei vahingoita luontoa, vaan kasvattaa arvostusta ja ymmärrystä. Ilman luontokokemuksia suomalainen vieraantuu metsästä. Ja ilman kosketusta ei synny halua suojella.
Lisäksi on syytä korostaa, että kansainvälinen luontomatkailu on vientituote. Se tuo rahaa, työpaikkoja ja elinvoimaa syrjäseuduille. Palvelut maksavat itsensä takaisin – mutta vain, jos ne ovat olemassa. Harva japanilainen, saksalainen tai amerikkalainen löytää Kilpisjärven erämaahan ilman keskitettyä palvelu- ja tiedonjakopistettä. Luontokeskukset ovat avainasemassa asiakaskokemuksen ja turvallisuuden kannalta, erityisesti arktisissa olosuhteissa.
Samalla on syytä kysyä: miksi säästöjen kohteeksi valitaan juuri nämä pienet, mutta vaikuttavat kohteet? Suomessa on kaupungeissa lukemattomia valtion omistamia tyhjillään seisovia rakennuksia – entisiä virastoja, toimitiloja ja suojelun tarpeessa olevia massiivisia betonikolosseja. Yhden ainoan ison virastotalon poistaminen käytöstä voisi päästövähennyksissä vastata kaikkien nyt alasajettavien luontokeskusten yhteenlaskettua vaikutusta. Miksi siis leikataan juuri sieltä, missä vaikutus on suurin luonnon puolesta – ja taloudellisesti pienin?
Jos haluamme säilyttää arktisen luonnon tuleville sukupolville, emme voi tehdä sitä pelkillä suojeluprosenteilla ja metsän inventointiluvuilla. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka rakkaudesta luontoon puolustavat sitä – ja se rakkaus syntyy luontokokemuksesta, ei kaupunkien asfalttiviidakossa.
On aika muuttaa suunta. Vahvistetaan luontoyhteyttä, ei katkaista sitä.
Lähde: Maaseudun Tulevaisuus 15.5.2025 – ”Metsähallitus perustelee luontokeskusten lopettamista ilmastonmuutoksen vastaisella taistelulla”.
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/e1b1cafe-3725-416c-9be4-33f0fe199dde