Suomessa on vuosien ajan käyty oikeussaleissa, lehtien palstoilla ja kokouksissa kiivasta kamppailua siitä, kuka omistaa oikeuden loheen tai kenelle kalastusoikeus milloinkin kuuluu. Onko lohi valtion erityinen etuus vai kuuluuko se niille, jotka ovat vuosisatojen ajan eläneet joen varrella ja omistaneet vesialueet?
Maa- ja metsätalousministeriö on tulkinnut, että valtiolle kuuluu lohen ja meritaimenen kalastusoikeus Perämeressä ja suurissa Pohjanlahteen laskevissa joissa. Tätä väitettä kutsutaan lohiregaaliksi. Paikallisten mielestä väite ei kestä tarkastelua: se nojaa asiakirjaväärennökseen, joka tuotiin ilmi Ruotsissa jo vuonna 1864, joka myös todettiin myös korkeimmassa oikeudessa väärennöksi vuonna 1951. Ruotsin puolella Tornionjokea kalastusoikeus on aina kuulunut kiinteistön omistajalle, eikä kruunulla ole todettu olleen yksinoikeutta loheen.
Matkakosken kiista
Matkakosken kiista kertoo Tornionjoen kylien vanhasta oikeudesta lohen kalastukseen. Joen virta on ollut kyläläisille elinehto niin kauan kuin muistetaan; jokainen tila omisti oman pyyntipaikkansa, oli se sitten lohipato, lippoamisvuoro tai oikeus käyttää nuottaa. Kalastusoikeus ei ollut vain henkilökohtainen lupa, vaan kiinteistön mukana kulkeva perintöoikeus, jota vaalittiin ja siirrettiin sukupolvelta toiselle.
Voimayhtiöt ostivat vesialueita vesivoiman rakentamista varten 1900-luvun alussa, kun tilat myivät putouskorkeudet Matkakoski Oy:lle. Kauppakirjoihin kirjattiin tarkasti, mitä kaupassa siirtyi ja mitä pysyi myyjillä. Kalastusoikeus jäi kirjallisesti tiloille – vaikka vesi vaihtoi omistajaa, pyynnin oikeus pysyi kyläläisillä. Valtiovalta perusti vuoden 1982 lain perusteella kalastuskunnat voimayhtiöin omistamille vesialueille.
Vasta sata vuotta myöhemmin Matkakoski Oy haastoi totutun järjestyksen oikeudessa, väittäen että kalastusoikeus oli osana koskikauppaa siirtynyt yhtiölle. Tämä tulkinta ei kestänyt oikeuden tarkastelua. Käräjäoikeus, hovioikeus ja lopulta korkein oikeus katsoivat, että kalastusoikeus pysyi tiloilla. Ratkaisu nojasi paitsi kauppakirjoihin, myös siihen, miten oikeutta oli käytetty vuosikymmenien ajan. Oikeus ei katoa, jos sitä ei ole koskaan luovutettu. Kalastusoikeus on yksityisoikeudellinen asia, jonka voi irrottaa vesialueen omistuksesta: sitä ei siirretä, ellei niin selvästi sovita.
Matkakosken tapaus muistuttaa, kuinka vanhat paikalliset oikeudet voivat olla yllättävän vahvoja, kun ne on huolellisesti kirjattu, tunnettu ja vaalittu sukupolvesta toiseen. Samalla se osoittaa, että yksityisoikeudellinen kalastusoikeus ei ole vain kauppakirjojen pykälä – se on osa yhteistä historiaa ja paikallista elämäntapaa.
Pekka Lanton tapaus
Pellolainen Pekka Lantto päätti vuonna 2020 haastaa Suomen valtion käytännön kotirannassaan Tornionjoella. Hänellä oli oman osakaskuntansa lupa, mutta ei 90 euron hintaista yleislupaa, jota valtio edellytti. Lantto soitti itse poliisin paikalle ja riitautti koko kysymyksen: kenen vedessä hän kalasti?
Poliisi takavarikoi virvelin ja uistimen. Asia eteni oikeuteen, ja Lantto tuomittiin maksamaan sakot ja lähes 19 000 euron oikeudenkäyntikulut. Käräjäoikeus totesi, että kalastusoikeus kuului lähtökohtaisesti Lantolle, mutta katsoi silti, että lohen ja taimenen kalastusoikeus oli valtiolla “erityisenä oikeutena” jo 1700-luvulta lähtien.
Lantto kokee, että hänen asiansa ratkaistiin valtion valta-aseman, ei lain sanamuodon perusteella. Hänen mukaansa tilanne on absurdi: hänellä on kalastusoikeus, jolla ei kuitenkaan saa kalastaa.
Kesällä 2025 Lantto meni uudelleen kotirantaansa. Hänellä oli samat välineet kuin ennenkin, ja jälleen poliisi saapui paikalle takavarikoimaan ne. Nyt asia odottaa syyteharkintaa. Jos syytettä ei nosteta, Lantto voi kalastaa kotirannassaan osakaskuntansa luvalla. Jos syyte nostetaan, hän aikoo vaatia valtiolta todisteita siitä, millä perusteella lohi kuuluisi valtiolle eikä vesialueen omistajille.
Padotut joet ja vaelluskalojen tulevaisuus
Kysymys ei liity pelkästään Tornionjokeen. Mikäli lohi kuuluu kalastusoikeuden haltijoille, herää perusteltu kysymys: millä oikeudella valtio on sallinut jokien padot ilman lohikantojen palautumisen kannalta välttämättömiä ohitusuomia? Nämä padot ovat tuhonneet lohikantoja Kemijoessa, Oulujoessa, Iijoessa ja monissa muissa joissa.
Jos lohi on yksityistä omaisuutta, sen hävittäminen on sama kuin puuttuminen omaisuuteen – ja tällöin paikallisilla omistajilla voi olla laillinen oikeus vaatia vaelluskalojen palauttamista ohitusuomien avulla. Kyse ei ole pelkästään luonnonsuojelusta, vaan myös Suomen perustuslain 15 §:ssä turvatusta omaisuudensuojasta. Lisäksi perustuslain 2 § korostaa, että kaikki julkinen valta Suomessa perustuu lakiin. Jos valtion esittämä lohiregaali ei perustu lakiin, ei valtio voi vedota siihen voimassa olevana oikeutena.
Kolme tasoa kiistaa
- Matkakoski: ratkaistu paikallisten hyväksi. Kauppakirjat ja niiden pitkäaikainen soveltaminen voittivat.
- Pekka Lantto: yksittäinen maanomistaja haastoi valtion. Asia odottaa vielä lopullista ratkaisua.
- Vaelluskalojen palauttaminen: suurin kysymys on vielä edessä. Jos lohi kuuluu kalastusoikeuden haltijoille, heillä on oikeus vaatia sen palauttamista kaikkiin virtavesiin.
Lopuksi
Kalastusoikeus kuuluu kiinteistönomistajalle, ellei asiakirjoissa ole muuta sovittu. Lohi ei ole kenenkään kala vedessä, mutta pyydettynä se kuuluu sille, jolla on laillinen kalastusoikeus. Valtiolla ei ole oikeutta ottaa tätä itselleen.
Matkakoski osoitti, että oikeus voi voittaa vahvemman tulkinnan. Nyt ratkaistavana on, nouseeko sama oikeus pintaan myös Lanton tapauksessa – ja lopulta siinä, palautetaanko lohi niihin jokiin, joista se on valtion luvalla kadotettu.
Valtio ei ole aina oikeassa, eikä vahvempi aina voita. Totuus ja oikeus voivat yhä nousta voittajiksi – aivan kuin lohi, kun sille avataan tie takaisin kotikoskeen.